Perusterveydenhuollon merkitys korostuu

Lääkärin ammatti mielletään perinteisesti perusterveydenhuollon lääkärin työksi. Sitä tehtiin aiemmin kunnanlääkärinä ja usein jopa yksin toimineena yksityislääkärinä. Nyt tämä sama toteutuu pääsääntöisesti terveyskeskuslääkärin työnä. Tämänkaltaisen ikiaikaisen ja erittäin arvostetun ammatinharjoittamisen tulevaisuus on taattu, vaikka sen tekemisen muoto vaihtelisikin ajassa.

Nykyiset ongelmat on tärkeä tunnustaa, jotta ne voidaan ratkaista. Lääkärin työ ei ole ollut perusterveydenhuollossa aiemminkaan ongelmatonta. Ei ole olemassa vain yhtä epäkohtaa eikä siten vain yhtä ratkaisua.

Perusterveydenhuollon vahvuus pohjautuu hyvään yleisosaamiseen. Erikoistumista yleislääketieteeseen pitää kannustaa – myös taloudellisesti. Nykyisin tulee myös tunnustaa lääketieteellisen tiedon valtaisa kasvu, mikä edellyttää usein jonkinasteista keskittymistä töissä.

Ei enää tätä vastuuta

Perusterveydenhuollon lääkärin tehtäväkenttä on Suomessa poikkeuksellisen laaja. Monessa muussa Euroopan maassa yhden lääkärin toimenkuvaan ei kuulu perinteisen vastaanottotyön lisäksi ennaltaehkäisy, vuodeosaston hallinta, vaativat toimenpiteet, päivystys, hallinnolliset todistukset tai monet muut hallinnolliset asiat.

Terveyskeskuslääkärille voidaan ja joudutaan lähettämään erikoissairaanhoidon potilaita aiempaa nopeammin ja usein myös uusien jatkohoitokäytäntöjen kera. Lääkärit ja Lääkäriliitto ovat esittäneet huolensa siitä, että näin toimitaan ilman tarvittavaa lisäkoulutusta ja varmuutta siitä, että terveyskeskuksilla on mahdollisuus suoriutua uudesta roolistaan.

Nykykäytännön syynä on resurssipula. Sairaaloiden on pakko kotiuttaa potilaat nopeasti. Terveyskeskuksilla ei ole kuitenkaan taloudellisia mahdollisuuksia työvoiman lisäämiseen. Tarvittava täydennyskoulutusresurssi ei olisi suuri, mutta sen tärkeys saattaa vain unohtua. Missä on se kunnanhallinnon kellokalle, joka sanoo, että tälle lääkärille ei tätä vastuuta voi enää sysätä?

Vastuuväestö rajattava

Terveydenhuollon valtionapua olisi lisättävä. Kuntien tulisi rajata yhden lääkärin vastuuväestöksi maksimissaan 1800 ja säännöllisesti vastaanotolla käyväksi perusvastuuväestöksi alle 300 henkeä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lääkärien työpanoksia pitäisi lisätä – ei välttämättä virkoja. Asia ei ratkea ilman lisärahaa.

Myös sairaanhoitopiireillä on tärkeä rooli mielekkään terveyskeskustyön mahdollistamisessa. Nopeat ja joustavat konsultaatiopalvelut samoin kuin elävän yhteyden pitäminen perusterveydenhuoltoon ovat keskeisiä. Lääkäriliitto pyrkii huolehtimaan terveyskeskuslääkärien työolosuhteista niillä keinoilla, joita sillä on käytettävissä (mm. VES, vaikuttaminen päätöksentekoon valtion ja kunnan tasolla, tutkimustyö ongelmien syiden ja ratkaisujen parissa).

Tärkein terveyskeskustyön houkuttavuutta lisäävä ja parannettavissa oleva asia on työn hallinnan mahdollistaminen – sekä ajallisesti että ammatillisesti. Vain siten työ voi olla houkuttelevaa.

Lääkärit voivat tehdä varsin paljon oman työnsä eteen. Kaikkia ratkaisuja ei ole mahdollista eikä pidä ulkoistaa. Työhyvinvointia lisää työn ammatillinen osaaminen. Omaa työyhteisöään pystyy ja sitä pitää pyrkiä kehittämään paremmaksi ja mieleisekseen.

Erikoissairaanhoidossa on tällä hetkellä 23 % ja perusterveydenhuollossa 9 % enemmän lääkäreitä kuin kymmenen vuotta sitten. Lääkäriliitto näkee, että perusterveydenhuoltoon tulee rekrytoida lisää lääkäreitä. Yksittäisen kuntalaisen kannalta ei ole merkitystä, toteutuuko tämä listautumismallin, terveyskeskusvirkojen, ammatinharjoittajuuden tai ulkoistamisen kautta.

Tärkeintä on, että ihmisellä on pysyvä lääkäri. Esimerkiksi PARAS-hanke mahdollistaa paljon, mutta ilman lisärahaa ei tule lisää lääkäreiden virkoja ja parempaa työnhallintaa. Kuntatalouden ongelmat ovatkin suurin yksittäinen uhka kunnallisen perusterveydenhuollon laadukkaalle hoitamiselle. Tätä ongelmaa ei valtiokaan voi paeta.

Heikki Pälve ja Maj-Leena Tuhkanen, LL